Näkymä Hyvinkään Siltakadulta. Kuva: Voitto Kivi 1963. Hyvinkään kaupunginmuseo cc by-nc-nd-4.0
Kevät on saapunut väestöllisesti ainakin puolelle suomalaisia. Talven liukkaudentorjunta näyttää karkeamman puolensa lumen ja jään sulamisen jälkeen, kun paljaan asfaltin peittää teräväsärmäinen, renkaita ahneesti puhkova sepeli. Piikikkään murskeen käytölle on sinänsä ihan ymmärrettäviä taloudellisia ja ympäristönsuojelullisia perusteluita (pestävyys ja uusiokäyttö), mutta valitettavasti hiekkaan verrattuna riski renkaan puhkeamiselle on hurjan suuri, eikä edes pistosuojaus välttämättä pelasta littanalta.
Tämä on tyypillinen nykyajan liikenneturvallisuuskriteeristön tuottama sivuhaitta; kaatumisen tai auton alle liukumisen haitta olisi millä tahansa mittapuulla hirvittävästi haitallisempi liukkauden tuottama haitta, mutta samalla kun onnettomuuden todennäköisyys väistyy aktiivistista ajatuksista lähinnä mielikuvituksen puolelle, korostuu subjektiivisten arkeen liittyvien harmien merkitys. Pikkumaisia? Ehkä, mutta juuri niitä harmillisuuksia karsimalla pyrimme itse kukin omaa pyöräilyämme tai muuten liikkumistamme optimoimaan.
Hiekan käyttö paikallisesti torjumaan liukkautta on vanha tapa, mutta nykyisenkaltaista systemaattista se on ollut lähinnä autoistumisen myötä. Luonnonhiekka aiheuttaa pölyllään huomattavia haittoja, ja hiekka on myös kallista.
Perinteinen tapa pysyä jäisellä kelillä pystyssä oli jää- ja lumiketjujen käyttäminen. 1930-luvulla Narsku-lumiketju (vähintään etupyörässä) oli jo yleinen talvipyöräilyvaruste. Nykypäivän liikennejärjestelmä ja tienpidon & katujen hoidon laatu on sellainen, että anakronismin välttäminen on hyvin vaikeaa, eikä vuosikymmenten takaiseen liikenteen todellisuuteen ole helppoa samaistua. Lumiketjuja on säilynyt näihin päiviin asti huomattavia määriä ja usein vielä pahvirasioineen; onkin ihan mahdollista, että käyttö jäi vaivalloisuuden vuoksi paljon hyviä aikomuksia vähemmälle.
(Olisiko tässä pyörämatkailun kehittäjille vinkki: merkityskylläinen elämysmatkailutuote auraamattomille metsäteille narskujen narskuessa, jäisille kaljamille murskien muristessa ja lopulta kelirikon runtelelmille savikkoteille suihkimaan aikakauden pyörillä ja varusteilla?)
Talvesta kahdella pyörällä olen kirjoittanut aiemmin Trafiikki-museoiden blogiin, tuonne noin -> https://trafiikki.fi/talvi-kahdella-pyoralla/
Mutta keväästä oli puhe, ei talvesta. Otsikkokuva on upea dokumentti Etelä-Suomalaisen (silloisen) pikkukaupungin todellisuudesta kevätsäiden aikaan. Hiekkakadut ovat toki vieläkin tuttuja hyvin monilla esikaupunkialueilla ja tietysti maaseututaajamissa, mutta liikenteen määrään suhteutettuna kestopäällystetty katuverkko on jo käytännössä 1980-luvulla saanut säännönmukaisesti asfalttipeitteen. Kulkutapaosuuksia voisi tästä kuvasta määrittää liki tilastollisestikin (henkilöautotuonnin vapautuminen ei näy vielä täysmääräisesti, ja polkupyörät ovat selkeästi enemmistössä märästä kelistä huolimatta.
Kuva: tuntematon kuvaaja 1971. Keravan museopalvelut cc by-nc-nd-4.0
Keravan keväässä on vuonna 1971 on jo päästy kinoksista eroon, ja Kauppakaari (silloinen Valtatie) saanut kestopäällysteen. Kuva on sen verran rakeinen, että keväisyys jää hieman kyseenalaiseksi - onko puissa jo lehtiä vai vasta silmuja? Kaupunkiliikenteen tahti on joka tapauksessa tuona ajanhetkenä ollut varsin verkkainen, kun kuvaan ei tuulessa taistelevaa pyöräilijää lukuunottamatta liikettä näy. Pyörä vaikuttaa 1960-luvun puolivälin jälkeiseltä norjalaisrunkoiselta vakiopyörältä, joka kuvaa oivallisesti ja kattavasti polkupyörän identiteettiä autoistumisen ja energiakriisin välisenä aikana.
Lisää kommentti
Kommentit