Tutkimusmatkoja ihan lähelle

Hidas pyöräily (Slow Cycling-movement; The Slow Cyclist Touring tai vastaavat trendit) on noussut 2000-luvulla pyöräilykulttuurin kulmakiveksi ja samalla laajentuneet matkailupalveluiden ja elämänfilosofian kentille. Kyse vaikuttaakin monesti olevan ennemmin nykyajan kulutus- ja pääomakeskeistä eetosta haastavan maailmankatsomuksen löytämästä konkreettisesta mediasta - polkupyörästä esineenä ja pyöräilystä riittinä - kuin välineen luomasta uudesta oivalluksesta. Todellisuus lienee jälleen moninverroin monimutkaisempi.

Ensinnäkin polkupyörä välineenä ei ole mitenkään sidoksissa hitauteen; onhan sen juuret jo lähtökohtaisesti juoksemisessa (vrt. Draisin Laufmaschine) eikä kävelemisessä. Kilpaurheiluna pyöräily haastaa ihmisen fysiikkaa poikkeuksellisen raa'alla tavalla, minkä voinee yhdistää lajin synkkään doping-historiaan. Hitauden olemus syntyy siis ehkä ennemmin ihmisen ja ympäristön välillä siten, että pyöräily on välttämätön katalyytti vuorovaikutukselle?

Hitaan pyöräilyn paradigma näyttäisi nopealla silmäyksellä kehittyneen erityisesti 1960-luvun amerikkalaisen ympäristöliikkeen piirissä eräänlaisena holistisen humanismin osana. Jos näin on, niin ehkä hitaan pyöräilyn kulmakiviä voisi löytää Aldo Leopoldin jo 1940-luvun lopulla kehittämistä ympäristösuhteen esteettistä ja eettistä yhdistävistä ajatuksista.

Sari Kuuselan mainio Maisemapyöräily taito -teos kuvaa ja toistuvasti alleviivaa maiseman läsnäolevaa tulkintaa, joka on mahdollista pyöräillen, mutta ei autoillen, junaillen tai lentäen. Todennäköisesti jalan läsnäolo olisi yhtä vahvaa tai vahvempaakin, mutta sekä Kuusela että moni muu korostaa pyöräilyn dynaamisuutta eräänlaisena kinesteettisenä instrumenttina (kävely kaikessa luonnollisuudessaan erityisellä tavalla stabiloi ihmisen ympäristöönsä, mutta pyöräily mahdollistaa inspiroivan, jatkuvan näkökulman muutoksen). 
Hitaan pyöräilyn hitaus taitaakin olla enemmän sidoksissa ihmisen intentioon kuin mihinkään mitattavaan, kvantitatiiviseen suureeseen. Nopeus on siten ihan toissijainen asia, ja oleellista on pyöräilevän ihmisen suhtautuminen jatkuvasti vaihtuvaan ympäristöönsä; haluanko olla vuorovaikutuksessa kaikkien havaintojen kautta ympäröivään todellisuuteen, vai onko suhtautumiseni suuntautunut eteenpäin spatiaalisesti tai ajallisesti?

Monet sosiaalisista medioista tutut vaihtoehtopyöräilyn puolestapuhujat ovat sanoittaneet pyöräilysuhdettaan nokkelasti ja inhimillisesti; esimerkkeinä vaikka Ronnie Romancen surrealistiset alter egot tai Russ Rocan & Laura Crawfordin Path Less Pedaled.

Hitaus suhteutuu myös markkinatalouden dynaamikkaan ja pääasiassa kriittisesti, ja eettisesti palataan ainakin osittain kulutuskriittiseen paradigmaan. Maalitauluna on tällöin ymmärrettävästi  - ja epäilemättä ainakin osin ansaitusti - pyöräteollisuuden jatkuvasti lanseeraamat ja välillä hiukan kyynisetkin uutuudet, joiden omaksumisen väitetään olevan kiireellistä (sic!). Kiinnostavasti monet teknologian kriitikot kuitenkin samalla tarjoavat hitaan pyöräilyn filosofiaan istuvia tuotteita, eikä näin ollen kyse ole suoranaisesta markkinatalouden ulkopuolelle jättäytymisestä.

Lähelle ehtii hitaamminkin

Ostin työskentelytarkoituksiin edullisen käytetyn kameran, koska matkapuhelimen kamera, kaikista ansioistaan huolimatta, kohtelee sekä polkupyörää että maisemaa monesti kaltoin. En ole koskaan kyennyt uppoutumaan valokuvaamisen taitoon, vaikka jo filmi-aikaan kokeilin järjestelmäkameralla kuvaamista. Kameraa tärkeämpi esineellinen motiivi tutkimusmatkalle oli lahjoitusrunkoon kierrätysosista koottu kamerankuljetuspyörä (mitä, eikö jokaiseen tarkoitukseen olekaan syytä olla erikseen nimettyä ja kuratoitua pyörää?), joka kaipasi koeajoa. Ainoat uutena ostetut osat olivat jarrupalat, joten suhtauduin koeajoon terveellä pessimismillä. 

Pyörän ytimenä on varsin suurikokoinen Crescent 309 Competition '89, jonka sain kaveriltani lahjaksi (kiitos vielä, Kaide!). Asiat lähtivät outoon suuntaan jo kiekkojen kohdalla, koska halusin isommalle pakalle sopivan vapaanavan, joten alle päätyivät nurkassa roikkuneet vanhan Kona Dew Plussan levyjarrunavalliset bulkkikiekot, joissa jostain kumman syystä oli jarrupinnoilla varustetut vanteet. Continentalin 40mm Terra Speedit ovat ehdottomasti turhan isot takahaarukan rengastiloille, mutta ennen putkien krimppaamista täytyy kerätä kokemuksia koko projektin mielekkyydestä. Voimansiirtona Crescentin alkuperäisiin Sakae SR-kampiin yhdistyy kasipakka ysivaihtajalla ja pyörän omilla kitkavivuilla. Kombinaatio osoittautui pulmalliseksi jo ennen ensimmäistä risteystä. 

Koska oli arki-ilta, monenlaista askaretta tiedossa ja keväiseen tapaan ristiriitaiset sisäiset tunnelmat jaksamisen-innostuksen-aikuisuuden -akseleilla, päädyin siis pysymään lähellä kotia. Tällaisessa pikkukaupungissa, jossa suurin osa ihmisistä ja asioista ovat olemassa kolmen kilometrin säteellä rautatieasemalta, on helppoa tehdä tutkimusmatkoja nimenomaan lähelle. 

Riihimäen ravirata on hippoksellisen olemassaolonsa lisäksi monenlaisen toiminnan näyttämönä. Siellä harjoitellaan jalkapalloa, talvella kokeillaan lumikenkiä ja joskus menneisyydessä ajettiin niin speedwaytä kuin Hell Drivers-stuntti-esityksiäkin. Raveja on käynyt katsomassa luultavasti harvempi riksulainen kuin näitä muita houkutuksia. Raviskan aita tarjoaa myös erinomaisen rustiikkisen pinnan erilaisille visuaalisille pyrinnöille. 

Raviradan ympäristö tuntuu omalla tavallaan kiehtovammalta kuin itse urheiluareenan sisäpuoli, ainakin muulloin kuin tapahtumien aikaan. Radan ulkopuolen eksplisiittisyys ja ehdottomuus katkeavat jännästi kurkistusaukkoihin. Harjoittelevan ravivaljakon kohtaaminen tuntui tässä horisontaalisessa, paikalleen jähmettyneessä ympäristössä ihastuttavan ajattomalta. Kohtaaminen hymyillen esitetyin tervehdyksin (hevosen hymystä en ole varma, ehkä halusin vain nähdä sellaisen olemassaolon) oli poikkeuksellisen intersubjektiivinen. Ehkä juuri tätä lähdin etsimään.

Tällä lyhyellä retkellä ympäristöön hitaus sai konkreettisen ulottuvuuden, koska epäily pyörän teknisestä valmiudesta oli aiheellinen. Mitään vakavaa ei tapahtunut, mutta kuten yleensäkin on, vasta käytäntö osoittaa teoreettisen mallin (esim. vaihteiden säätö huoltotelineessä on aina teoreettinen simulaatio todellisesta tilanteesta) toimivuuden. Tilanne oli herkullinen, koska se tarjosi kosolti hyviä syitä pysähtyä ja kokea ympäristöä sellaisissa tilanteissa, joissa ympäröivät asiat muulloinkin kiinnittävät huomion, mutta eivät välttämättä riitä pysähtymään.

Oletan, että tässä voisi olla yksi näkökulma päästä kiinni hitaan pyöräilyn filosofiaan: pyöräily aktina toimii metodina tavoittaa kohteita, eikä itsessään toiminnan kohteena (kuten esimerkiksi vauhtilenkeillä tai kilpailussa). Pysähtyminen vaatii malttia ja käytännössä helpottaa, jos ajatukset eivät askartele tilallisesti tai ajallisesti tulevissa tavoitteissa. Kääntäen, pysähtymisen opetteleminen on erinomainen keino oppia tuntemaan itsensä läsnäolevana ja vuorovaikutuksessa aistihavaintojensa kanssa. 

Pysähtymisen syyksi pitäisi riittää pelkkä pysähtyminen itsessään, eli itsensä altistaminen aistihavainnoille paikallaan pysyen, tuntien olemassa olonsa sekä fyysisesti että ymmärtäen itse osana ympäristöä (kuten kesällä kesämökin laiturilla), mutta eikö toisaalta pyörällä ajaminen on myös jatkuvaa aistihavaintojen keräämistä ympäristöstä ja mitä suurimmassa määrin kinesteettisesti koettuna? 

Muistomerkkien ja ympäristöntaiteen käyttämistä pyörätelineenä tulisi jatkossa välttää, mutta huolellisella asettelulla ei vahinkoa varmaankaan päässyt syntymään, ja samalla sain haptisen kokemuksen Aseseppä-patsaasta, joka muuten oli jäänyt minulle näiden tässä kaupungissa viettämieni vuosikymmenten aikana lähinnä sivukatseen objektiksi. Nytkin tämä Lauri Leppäsen veistämä ja Riihimäen kaupungille vuonna 1971 lahjoitettu SAKO:n historiaa symboloiva kiviveistos olisi ansainnut esteettistä katsetta paljon huolellisemmin. 

Tiistai-illan lyhyt tutkimusmatka tuki ajatusta siitä, että liikkeelle lähtiessä voi olla jo perillä ja että pysähtymisen opettelu voi olla paljon konkreettisempi ja metodologisempi tavoite kuin vain elämäntapakirjallisuuden ylevät nimet ja otsikot. Pyörällä liikkuminen mahdollisti lyhyessä ajassa vaihtuvien maisemien havainnoimisen, mutta myös antoi myös erilaisille katseen kohteille tilaa riittävästi siihen, että ne saivat ottaa eräänlaisen epäpersoonallisen toimijan hahmon mielessäni.